Punapakolaisissa oli enemmän naisia kuin tähän asti on luultu.
Suomesta Neuvosto-Karjalaan muuttaneiden naisten arki oli raskasta työtä ilman todellisia lepohetkiä. Punapakolaiset lähtivät huonoista oloista, eikä elämä uudella kotiseudulla kirkastunut lainkaan sellaiseksi kuin toiveissa oli.
Punapakolaisten lähtöä ja uuden elämän rakentumista ei aiemmin ole tutkittu naisten näkökulmasta. Muun muassa siksi Itä-Suomen yliopiston arktisten alueiden ja Suomen historian professori Maria Lähteenmäki halusi selvittää, millainen näiden naisten elämä ja kohtalo oli.
Lähteenmäki tarkastelee tutkimuksessaan vuoden 1918 sotapakolaisia ja 1920–30-lukujen loikkareita ja amerikansuomalaisia. Yhteensä heitä oli noin 31 500.
Lähteenmäen mukaan naisten osuus pakolaisista oli arviolta noin 30–40 prosenttia eli enemmän kuin aiemmin on luultu.
– Äidillä saattoi olla jopa viisi lasta mukanaan pakomatkalla. Osa naisista oli lähtenyt, kun puoliso oli kuollut tai kadonnut, Lähteenmäki kertoo.
Naisten ja miesten syyt lähtöön olivat hieman erilaiset. Miehillä tärkein syy oli työ, naisilla taas perheiden yhdistäminen.
Nyt minun on jätettävä hyvästit Venäjän Karjalalle.
Lähteenmäki selvitti naisten kohtaloita etenkin pienoiselämäkerroista, jotka hän löysi Petroskoista Karjalan tiedeakatemian arkistosta. Elämäkertakokoelma on koottu vuosina 1931–1935.
– Se hukkui kellariin suomalaisen vallan tuhoutuessa, eikä kukaan ole käyttänyt sitä ennen minua. Se oli löytö.
Yleinen harhaluulo on, että punapakolaiset olivat tulipunaisia kommunisteja. Todellisuudessa harvalla oli kommunistisen puolueen jäsenkirja. Suuri osa lähtijöistä oli Itä- ja Pohjois-Suomesta.
Lähteenmäen mukaan suuri osa punapakolaisista oli taloudellisia, ei poliittisia pakolaisia.
– Heidän oli pakko lähteä täältä kurjista oloista. Heillä ei ollut täällä asuntoa eikä työtä, ei vapaata liikkumista eikä sananvapautta, ei varsinkaan sisällissodan jälkeen. Jo ennen sitä yhteiskuntaluokkien välinen kuilu oli hyvin syvä.
Työmahdollisuudet ja luvatut paremmat olot vetivät Neuvosto-Karjalaan myös 20–30-luvun amerikansuomalaisia ja loikkareita. Yhteistä kaikille oli lopputulos: uuteen maahan sopeutuminen vaati kovaa työtä, ja luvattu onni oli lopulta pääosin propagandaa.
1920-luvulla oli kuitenkin valoisampi jakso, jolloin perustettiin muun muassa yhteisiä lastentarhoja ja keittiöitä. Se loi hetkeksi toivoa paremmasta.
Sisällissodan jälkeen lähteneistä moni ajatteli palaavansa vielä takaisin Suomeen. Usko uuteen vallankumoukseen oli voimissaan 1920-luvun puoliväliin asti.
Kun sitten kävi selväksi, että paluu ei onnistuisi, oli alettava toden teolla rakentaa uutta elämää. Se tarkoitti rankkaa työtä ja pitkiä päiviä esimerkiksi sahoilla, tehtaissa tai metsässä.
Lisäksi naisten oli hoidettava kotityöt ja vapaa-aikanaan osallistuttava poliittiseen toimintaan ja maanpuolustustyöhön.
– Elämä oli niin raskasta, että melkein kaikki olivat jo nelikymppisinä invalideja.
Karjalan tutkimuslaitoksella työskentelevä Lähteenmäki on onnellinen siitä, että ehti saada tutkimuksensa valmiiksi ennen Venäjän hyökkäyssotaa. Tutkimus julkaistaan Gaudeamuksen kustantamana Punapakolaiset – suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa -kirjana, myös äänikirjana.
– Nyt minun on jätettävä hyvästit Venäjän Karjalalle. Monta paikkaa jäi katsomatta, vaikka todella ahkerasti siellä kiersin. Tuskin enää koskaan sinne pääsen.